Kevään viimeiset teeret

Yöllä kellon herättäessä en olisi millään jaksanut lähteä. Jotenkin ei vain huvittanut, ei sitten yhtään. Noin varttitunnin kestäneen henkisen kamppailun jälkeen karaisin itseni ja kolistelin keittiöön laittamaan kahvinkeittimen päälle. Kahvin valmistuessa oli hyvää aikaa pukeutua ja käyttää koirat pikaisesti tarpeillaan. Kun olin saanut pakolliset kaksi mukillista kahvia sisuksiini, olin siinä määrin elävien kirjoissa että kykenin nostamaan varusteet autoon ja lähtemään liikkeelle.

Metsäautotie oli juuri ja juuri ajettavassa kunnossa, viime päivien lämpimät kelit olivat paikoitellen pehmittäneet tien tehokkaasti ja lisäksi ilmeisesti tukkirekka tai vastaava iso auto oli jättänyt tiehen jälkensä. Henkilöautolla sain olla tarkkana etten jäänyt parissa kohdassa pohjasta kiinni.

Tien päästä lähdin hiihtämään kohti suolla odottavaa piiloa. Törmäsin ongelmiin heti alkumatkasta, normaalisti käyttämäni traktoriura oli lähes lumeton ja viereinen taimikko ei taas tiheytensä vuoksi soveltunut ahkion kanssa hiihdettäväksi. Taimikon reunassa oli onneksi sen verran lunta ja hyvä hankikanto, että pääsin sentään etenemään, joskin paljon hitaammin kuin mihin olin tottunut. Suon reunassa törmäsin seuraavaan ongelmaan, metsän ja suon rajapinta oli täysin lumeton ja lisäksi aivan sula. Riisuin sukset ja aikani hapuiltuani, löysin kohdan missä saappaan varret riittivät. Ahkio kellui nätisti varusteiden painosta huolimatta ja tuli miltei kuivana yli. Tässä kohtaa totesin tehneeni erinomaisen päätöksen kun en lähtenyt sunnuntaina Nean kanssa kuvausretkelle vaikka alunperin olimmekin niin suunnitelleet. Nea ei olisi mitenkään päässyt sulan kohdan yli kuivin jaloin ja kuten tiedetään, märät varusteet eivät juurikaan lämmitä. Retki olisi loppunut suon laitaan tai sitten olisimme palelleet piilolla märissä varusteissa, jolloin kuvaamisesta olisi ollut luontokokemuksen riemu kaukana.

Reuna-alueen selvitettyäni matkanteko alkoikin sujumaan. Suota peitti tasainen jääkerros, jonka päällä oli jokunen sentti kovaksi hangeksi jäätynyttä lunta. Sukset ja perässä kiskomani ahkio luistivat kuin itsekseen kohti piiloa. Perillä vastoinkäymiset jatkuivat, piilon kiinnitykset olivat pettäneet ja tuuli oli riepotellut telttaa siten, että toinen teltan tukikaarista oli katkennut. Otsalampun valossa tehdyllä pikaisella narupaikkauksella sain kaaren jäykistettyä ja teltan uudestaan pystyyn.

Asetuin piiloon, laitoin kuvauskaluston valmiiksi ja seurasin jälleen kerran todella hienoa auringonnousua:
Valon lisääntyessä teeret alkoivat saapua paikalle:
Lintuja saapui paikalle tasaiseen tahtiin, mutta huomattavasti vähemmän kuin edellisellä retkelläni, n. 20 ukkoa. Lintujen määrän lisääntyessä alkoivat yhteenotot parhaista paikoista:

Sain jonkin verran ihan hyvää kuvamateriaalia yhteenotoista, laitan niitä esille kun saan kaikki kuvat käytyä läpi. Osassa kuvista on paljon liike epäterävyyttä, johtuen siitä, että yhteenotot tapahtuivat pääsääntöisesti melko pian lintujen saavuttua, jolloin valoa oli vielä melko vähän kuvaamisen kannalta katsottuna.

Kun linnut olivat saaneet soitimen nokkimisjärjestyksen ratkaistuksi, sain otettua joitakin mielestäni aika näyttäviä yksilökuvia kun valaistus ja lintujen sijoittuminen osuivat kohdalleen:
Teerien lopetettua ja poistuttua paikalta, lastasin piilon, sen pohjalevyt ja muut varusteeni ahkioon ja lähdin hiihtämään takaisin autolle:
Kuten kuvista näkyy, piilon muut osat (ja osa kuvausvarustuksestanikin) mahtuu ahkioon pohjalevyjen kiinnittyessä ahkion päälle. Paluumatkallani hiihdin pienen mutkan ja kävin viemässä pohjalevyt toiseen kohtaan suoaluetta odottelemaan kevään etenemistä ja uusia kuvausretkiä. Telttaosan kuljetin kotiin kuivumaan ja korjattavaksi.