Pieleen meni

Säätiedotus piti paikkansa, yöllä oli pakkasta ja aamu valkeni aurinkoisena. Lähdimme Nean kanssa aamuyöllä liikkelle ja hiihdimme piilolle. Hiihtomatkalla pysähdyimme pariinkin kertaan ihastelemaan kirkasta tähtitaivasta. Riittävän kaukana kaupungin valoista pääsee näkemään aivan eri tavalla kuinka paljon tähtiä taivaalle mahtuukaan. Hiljaisuuden rikkoi ainoastaan suksiemme ja ahkiomme rahina hangen pinnalla.

Saavuimme piilolle hyvissä ajoin, taivaanrannassa oli vasta hieman vaaleaa näkyvissä. Purimme varusteet ahkiosta ja kömmimme piiloon. Puimme reilusti lämmintä vaatetta päälle ja asettelimme kuvauskaluston taas valmiiksi odottamaan aamunkoittoa ja mahdollisesti paikalle saapuvia teeriä. Sitten homma menikin pieleen. Vaikka Nealla oli vaatetta päällä sellainen määrä, että keskiverto inuiitti olisi paistunut elävältä, alkoi pakkanen hiipiä iholle ja vilu puseroon. Jonkin aikaa yritimme sinnitellä ja keksiä keinoja lämmitellä, mutta lopulta totesimme ettei auta muu kuin lähteä hiihtelemään kohti autoa ja kodin lämpöä.

Paluuhiihto lämmitti jäseniä sen verran että Nea malttoi matkan varrella pysähdellä ottamaan muutamia kuviakin:
Nämä muutamat otokset pelastivat reissun, harmistus ottamatta jääneistä teerikuvista unohtui. Hiihtäessämme kuulimme teerien pulputusta muutamaankin kertaan, mutta emme jääneet murehtimaan niitä vaan keskustelimme hangella olleista jäljistä, auringonnousun kauniista värisävyistä siitä mitä kaikkea voimme käydä kuvaamassa sitten kun ilmat ovat lämmenneet. Nea kyllä varmisti minulta vielä lähtevätkö linnut karkuun jos yritämme hiihtää sinne mistä äänet kuuluvat.

Retkemme päätteeksi sovimme, että voimme käydä hiihtoretkillä kuvaamassa ja syömässä eväitä, mutta pakkasella kojuttelu on liian kylmää touhua Nealle vielä tässä vaiheessa. Nyt vain odottelemme että kevät tulisi kunnolla, lumet sulaisivat ja pääsisimme katsomaan mitä kaikkea nähtävää ja kuvattavaa löydämmekään.